Elämän loppu (ainenkin melkein)

Tämän runon kirjoitin täällä mielisairaalassa niin huonona hetkenä, kun yritin itseltäni hengen ottaa viiltämällä sheiverin terällä käden täyteen haavoja...
Pistämpä kuvaakin tästä kädestä, niin tajuatte tuskan syvyyden...

Melkein elämäni tänään loppu,
mihin mulla on tämmöinen hoppu?
Ikuiset arvet käteeni jää,
miks elämä on niin vaikeeta tää?
On mulla ihmisiä jotka välittää, 
mut miks ei se voi mulle riittää?

Kauhee olo kaiken aikaa, 
mikä tän oikein alkamaan saikaan?
En voi ymmärtää elämän pahoja asioita, 
ne vaikeita ymmärtää on pienen ihmisen, 
joka kokee tällä hetkellä masennuksen. 

Kello tikittää eteenpäin, 
mut mun aika tähän jäi. 
Pysähtyy elämä paikoilleen,
mitä mä oikein teen?
Haluaisin iloita elämästä,
mut silti päästä kärsimästä. 

Ristiriidat on paskaa,
ne ovat mua vastaan.
Käskevät olla onnellinen,
mutta samalla myöskin surullinen. 
Ketä tässä pitäis uskoa,
kun en osaa enää olla. 

Tulevaisuuden haasteet pelottaa,
uudet asiat masentaa. 
En halua tehdä enää mitään tyhmää, 
olisin silloin kaikkeen syypää.
Ihmiset kattoo kieroon minua, 
nyt vain pyydän, 
ymmärtäkää mua.